18.7.2007 - 14. Ajopäivä

Viimeinen päivä tien päällä. Surkea aamupala motellilla. Lisää styroksikuppeja sekä -lautasia. Se vähä syömäkelpoinen mitä oli tarjolla maistui suurinpiirtein samalta kuin itse astiasto. Pyykkiäkin oli pakko pestä ja paikan ainoa kolikkopesukone oli jonkun naisen varaama. Löhöilimme uima-altaalla ja pakkailimme laiskaan tahtiin pesukonetta odotellessa. Lähtö venyi pesukoneshown takia hieman yli puolenpäivän joka oli virallinen check out -aika. Siinä viimeistä pakkausta tehdessä kuului ulos puhelimen pirinää. Taisi se respan kiukkuinen eukko jo kuumotella niitä perhanan prätkähuligaaneja jatkamaan matkaansa.
Lähdimme 66:tta eteenpäin. Liikeyritykset ja muut teollisuustönöt loppuivat pian ja päädyimme autioihin maisemiin. Bensakin oli vähissä mutta eihän sitä nyt ihan ekalla asemalla viitsinyt tankata. Siitä vaan tankkihuuruilla alas autioihin maisemiin.
Pääsimme sujuvasti Helendaleen (sujuvasti tarkoittaa vain yhtä u-käännöstä kun piti vetää risteyksestä ohi neuvottelemaan). Tankkasimme jollain pienellä paikallisella ostarilla ja menimme viereiseen pizzapaikkaan syömään. Laadukas paikka mistä selkeänä merkkinä muoviset puutarhakalusteet sisällä ravintolassa.
Suuntasimme kohti Victorvilleä. Maisemat muuttuivat autiomaasta harvakseltaan teollisuusalueen tyyppiseksi. Victorvillen kieppeillä siirryimme isommalle tielle. Interstate 15 oli kuitenkin tylsää ja rassaavaa vaikka ensimäistä kertaa matkan aikana tuuli tuntui viileältä. Valtameren läheisyys alkoi realisoitua.
Jonkun MacDonaldsin pihassa jossain tutkailimme karttaa ja päätimme poiketa mutkapätkien toivossa harhateille. Kurvasimme tielle 138 kohti Silverwood Lakea. Heti ensimmäisillä kilometreillä tuli vahvistus siitä että harharetki oli kannattava. Aivan hillittömiä mutkia keskellä vuorimaisia hiekkadyynejä. Dyyni on varmaan väärä sana kuvaamaan aluetta mutta jokatapauksessa tie oli mahtava ja kurvaili hiekkatörmien seassa. Nopeassa tahdissa korkeuseroja ja hillittömiä mutkia. Jätkät taisivat nauraa ääneen kypäriensä sisällä sitä tietä kurvaillessa. Aivan mahtava tienpätkä.
Ostimme joltain kioskilta vettä ja kyselimme matkaa itse järvelle. Pikkupätkä jäljellä joten ajoimme sinne asti pitämään taukoa. Itse järvi rantoineen oli virkistysaluetta jonne olisi ilmeisesti pitänyt maksaa sisäänpääsymaksu mutta mukava tarkastuskopin neiti antoi meidän ajella alueelle kunhan häipyisimme tunnissa tai parissa.

Järven rannalla pidettiin pieni tauko karttojen ja vesipullojen kanssa. Suunnaksi otettiin San Bernardino vuorten toisella puolella. Tarkoituksena tosin kääntyä etsimään interstate 15 heti vuorten jälkeen. Risto kaivoi videokameran esille jotta reissusta saataisiin edes jotain pientä roadmovieta talteen. Ajoitus oli sikäli hyvä että maisemat olivat taas kuvaamisen arvoisia. Vuorta noustessa oli jälleen kunnon mutkia ja muutenkin hauskaa tietä. Maisema oli aika havumetsäistä. Sielä täällä taloja tai pientä kylää metsätien varrella. Hillitön mutkanousu. Taas aivan mahtava tienpätkä.
Jottei kaikki sujuisi taaskaan liian näppärästi niin karttavastaavalta jäi sivulaukku lähtötohinassa auki ja tuuli vei kaksi kartoistamme. Onneksi allekrijoittaneella oli omassa tallessa HD:n uskollinen prätkäkartta routea varten. Muita karttoja saa kaupasta muttä se paperi on vanha ystävä. Karttavastaavana oli sillä hetkellä muuten sama kaveri joka hukutti edellisen ystävämme GPS:n RedBulliin repussaan. Eikä auttanut meikäläisen huitomiset siellä mutkien välissä olevilla pienillä suorilla. Pitää kehittää selkeä nanosekunnin käsimerkki sille että nyt on kuules jäbä matkatavaratilat auki. Sillä tiellä ei pahemmin ehtinyt ajamaan rinnalle ja kuvailemaan asianlaitaa selkeämmin. Eipä silti, saatiinpahan taas shownumero kartoista. Ei siitä isompaa draamaa tullut kuin että murehdimme syyllisyyttä luonnon roskaamiseen niillä papereilla.
Vuorten jälkeen alkoi laskeutuminen. Näkymää riitti pitkälle mutta horisontissa oleva harmaa savupilvi hieman masensi. Sinne sit pitäisi ajaa raikkaista metsäilmastoista tai autiomaan puhtaista, vaikkakin kuumista, tuulista. Ei perkele. Kunnon savusumun ne amerikkalaiset olivatkin suurkaupunkinsa ylle saaneet aikaiseksi. Ei auta. Ihailimme hetken maisemia taukopaikalla ja pakollisen perhepotretin sekä juomisen jälkeen jatkoimme matkaa alaspäin.



Interstate 15 suunnalle, oletettavasti ainakin, vievä tienhaara tuli yllättävästi ja ajoimme siitä ohi. Matka jatkuikin siis suoraan San Bernardinoon asti.
Siinä missä rinteen nousu oli rankkaa moottorikalustolle oli sen laskeutuminen vielä rankempaa. Haistelimme jonkin aikaa palaneen käryä kunnes tajusimme edellä ajavan rekan jarrujen siellä palavan. Hetkeä myöhemmin ne savusivatkin jo kunnolla ja rekalle tuli kiire pysähtyä. Ei kyllä ollut ainoa auto millä oli ongelmia jarrujensa kanssa siinä täkäläisittäin jo naurettavan pitkässä alamäessä.

San Bernardinossa tankkasimme ja pähkäilimme järkevää reittiä Losia kohti. Ilman karttoja tosiaan. Muutamakin kaveri oli avuliaana neuvomassa. Yksi niistä jäi mieleen Black Sheep tatuointinsa kanssa. Kaverin ison pickupin kyljestä lunttasin että kyseessä oli taas yksi kristittyjen prätkäjengi. Siinä sähläilimme, eksyimme ja korjasimme kurssia pariin otteeseen. Ostimme joltain huoltoasemalta (University pkwy luki tienviitassa vieressä) uuden kartan. Muuten suht avulias myyjä ei tosin osannut näyttää missä kohdin olimme sillä kartalla. Kaveri kertoi asuvansa 5 mailin päässä eikä silti oikein tiennyt missä oli. Taas suomipoikaa ihmetytti.
Löysimme jälleen alkuperäisen route 66:n jota körttelimme puolitoista tuntia. Kortteli ajoa ja taas valoihin. Taas kortteli ajoa ja stop. Hieman rassaavaa. Hidas ajaminen ilman ajoviiman helpotusta alkoi jo tehdä kiusaa ja ensimmäistä kertaa koko matkan aikana tuli huono olo.

Pidimme tauon hampurilaismestassa jossa oli pelottavan isot annokset. Hampurilaiset olivat järkyttävän rumia jättiläisiä mistä pursusi kaikkea ektoplasman oloista tavaraa ulos. Pienet ranskalaisetkin olivat varmaan kilon säkkejä. Urgh.
Karttatarkistuksen jälkeen jouduimme toteamaan että edellisen puolentoista tunnin aikana emme taittaneet matkaa kuin jotain 1/8 jäljelläolevasta. Kello alkoi olla jo paljon joten ainoa vaihtoehto oli painua 6-kaistaiselle moottoritielle ja kaahata loppumatka taas rekkojen seassa ameriikan motaria joka järsitty täyteen ärsyttäviä uria. Bonuksena aurinko vielä alkoi laskemaan suoraan menosuunnassa ja saimme hieman fiilistelyä siitä cowboylaulujen menosta kun ratsastellaan kohti romanttista auringonlaskua. Huono puoli hommassa tosin oli että ajoimme jotain 75 mailia tunnissa motarilla emmekä nähneet eteemme. Liikenne oli muutenkin aggressiivista joten häikäisy ei kyllä tuonut mitään helpotusta olotilaan tai navigointiin. Matkaa rantaan vielä 45 mailia.
Muutamaa eksymistä, satunnaisia u-käännöksiä, auringonlaskua sekä tuntia tai kahta myöhemmin näimme kuitenkin sen mitä kohti oli ajeltu viimeiset pari viikkoa. Olihan siitä ollut viitteitä kun katseli motarin ramppien numerointia. Luvut pienenivät kokoajan mikä tarkoitti että moottoritien alkupää oli lähellä. Siinä oli karvainenkin mies taas vähän herkässä mielentilassa kun odotteli loppua. Ehti kelata kaikkea kummaa, pinallista ja syvällistäkin. Ei helvetti, tehtiinkö me se muka? Ajettiin vanha route 66 jätkien kanssa? Mitä helvettiä? Mitäs tän jälkeen muka tekisi? Eikö sitä voikaan vaan ajaa ja ajaa vaikka kuinka tien päällä viihtyy? Ei perkele, tehtiinkö me se oikeasti?
Lopultakin, siinä ne olivat. Santa Monican laiturin valot ja Tyyni valtameri. Ei perkele! Perillä!
Pari lenkkiä piti kiertää korttelien ympäri ennenkuin vetäsimme suoraan Santa Monica Pierille parkkiin. Suoraan huvipuiston viereen.



Perillä! Jumalauta!
Tuntuuko tän reissun jälkeen enää mikään miltään? Kotimaan ajelut on varmaan kuin omalla takapihalla ajaisi paskarinkiä.
Ja yhä piti kelata että mitäs vittua. Ollaanko me oikeasti perillä? Mitä seuraavaksi? Ajettiin sit route 66. Been there, done that.
Siinä sitä miehet sitten ihmettelivät ja fiilistelivät laiturilla. Tuli kotiinkin soiteltua ja laitettua viestiä kavereille. Kävelimme rantaan missä joimme meikäläisen satulalaukussa matkanneet lämpöiset oluet. Sitä yhä ihmetteli että tehtiinkö me se oikeasti. Ajettiin Chicagosta Los Angelesiin ehjin nahoin. Perillä.

Fiilistelyjen lomassa tulkkasimme tietysti matkamittariakin. Eri pyörät antoivat eri lukemia ja muistikuvat siitä mitä GPS oli mittareista kertonut hieman hämmensivät tarkkaa taitetun matkan määrää mutta päättelimme sen olevan todellisuudessa aika lähellä 5000km. Olihan siinä ehditty mutkittelemaan pitkin poikin mannerta. Trippimittarissa 205 mailia päivän saavutuksena. Kokonaismatkaa Road Kingin mittarissa 2891 mailia. Electra Gliden mittarissa muutamia kymmeniä enemmän.
Päivän päätteeksi kruisailimme ihmeen rennoissa fiiliksissä Culver Cityyn hotelli Culveriin. Check-in. Uitetut ajossaappaat kuivumaan, lisää ihmettelyä ja oluet baarissa.
Yeah. Se pätkä on sitten ajettu.